06.06.2066, Tukholma, kuningatar Estellen kruunajaispäivä. Alkuvuodesta hän on täyttänyt 54 vuotta.

Kaikki oli paremmin. Ainakin niin väitettiin joka aamu kello kuusi, kun Kansallinen Tiedote herätti ihmiset lempeällä äänellä, joka muistutti liikaa ihmistä ollakseen mukava.

Tukholma, oli muuttunut kaupungiksi, jossa mikään ei näyttänyt rikkoutuneelta, eikä mikään saanutkaan näyttää. Julkisivut korjattiin yön aikana, graffitit pyyhittiin ennen auringonnousua, ja jos jokin ikkuna jäi särkyneeksi, koko rakennus saattoi kadota seuraavaan aamuun mennessä.

Virallisesti kaikki oli tehokasta. Epävirallisesti kukaan ei enää muistanut, millaista oli, kun jokin asia jäi kesken.

Uusi aikakausi on alkamassa. Seremonia oli ollut täydellinen: ei sadepisaraakaan, ei väärää askelta, ei epäröintiä äänessä. Jälkikäteen jotkut sanoivat, että juuri se teki siitä pelottavan.

Koska täydellisyys ei ollut enää sattumaa. Se oli vaatimus.

Kaduilla liikkui ihmisiä, jotka hymyilivät hieman liian tasaisesti. He tervehtivät toisiaan oikeaan aikaan, oikealla tavalla, oikeilla sanoilla. Kukaan ei puhunut säästä, sää oli optimoitu. Kukaan ei valittanut, valittaminen oli luokiteltu tehottomaksi viestinnäksi. Ja jokaisen ranteessa oleva laite värähti hiljaa, jos ajatukset alkoivat harhailla liikaa.

Elias huomasi värähdyksen kolmannen kerran sinä aamuna.

Hän pysähtyi suojatien reunaan, vaikka autoja ei ollut. Autoja ei ollut koskaan ilman syytä. Hän hengitti syvään, kuten ohjeessa sanottiin, ja katsoi taivaalle, joka oli kirkas tasaisella tavalla, jota hän ei ollut lapsena nähnyt.

Jossain hänen muistinsa reunoilla oli ajatus siitä, että taivaan kuului olla joskus epätasainen. Pilvinen. Arvaamaton.

Mutta se ajatus tuntui nyt… virheelliseltä.

Laite värähti uudelleen......................